Dark City: Munich (2018)
Pelasin Dark City -sarjan kakkososan heti ensimmäisen osan perään. Müncheniin sijoittuva kakkososa ilmestyi loppuvuodesta 2018, ja siinä jahdataan ihmissutta Oktoberfestin merkeissä. Yhtäläisyydet ensimmäiseen sarjan osaan ovat ilmeiset. Tapaus on kuitenkin uusi ja erilainen ja saa itse asiassa yllättävän käänteen, koska realistinen etsivähahmomme todistaa jotain uskomatonta. Tämä tuntuu vievän sarjaa voimakkaasti fantasian suuntaan verrattuna ensimmäisen osan realistisempaan draamaan. Kerronallisesti on myös tullut kokeellisuutta ja pahis on uskottavampi. Pelillisesti liikutaan samoilla mailla, grafiikka on kuin samasta puusta veistettyä ja musiikki niin samankaltaista, että epäilin sitä kierrätetyksi. Eroavaisuudet tekivät pelin minulle kuitenkin pelaamisen arvoiseksi.
Dark City: Munichin on tehnyt ukrainalainen pelistudio 4Friends Games. Sittemmin se muutti nimensä muotoon Friendly Fox Studio. Pelisarjaa on julkaissut Big Fish Games, joka toimii kustantajan kaltaisena osapuolena ja varmistaa laadun.
Olen esitellyt Samoojassa aiemmin sarjan ensimmäisen osan: Dark City: London.
Big Fish Gamesin nousu, tuho – ja uudestisyntymä?
Big Fish Games perustettiin vuonna 2002. Yhteistyökumppaneiden tekemien pelien lisäksi sillä on ollut myös oma sisäinen pelistudio, joka tunnetaan Mystery Case Files -, Drawn- ja Hidden Expedition -sarjoista. Viimeiseksi oman studion PC-peliksi jäi Mystery Case Files -pelisarjan yhdeksäs osa, Shadow Lake (2012). Sen jälkeen sarjaa ovat jatkaneet muut studiot.
Big Fish Games myytiin vuonna 2017 rahapeliautomaateilla menestyneelle Aristocrat Leisurelle, joka alkoi saman tien ajaa Big Fishin PC-liiketoimintaa alas: työntekijöitä irtisanottiin ja toimintaa supistettiin. Lopulta helmikuussa 2025 Aristocrat ilmoitti, että uusia pelejä ei enää kehitetä lainkaan vaan jatketaan vain vanhojen pelien ylläpitoa. Big Fishin luku uusien kasuaalipelien julkaisijana ja etsimispelien edelläkävijänä vaikutti luetun.
Mutta vielä saman vuoden lopulla BFG Entertainment ostikin PC- ja Mac-liiketoiminnan ja ilmoitti haluavansa perustaa uuden sisäisen studion. Samalla se on päättänyt yhteistyönsä ainakin GrandMA Studiosin ja Elephant Gamesin kanssa. Mitä tämä tarkoittaa etsimispeligenren kannalta, jää nähtäväksi. Erityisesti odotan, mitä tapahtuu Mystery Case Files -pelisarjalle. Voiko se tehdä uuden, loistokkaan paluun juurilleen? Entä voiko Drawn-sarja jatkua?
On nimittäin niin, että sitten Mystery Case Files -sarjan yhdeksännen osan mitään uutta ei tunnu etsimispeleihin keksityn. Big Fish Gamesin sisäisen studion suunnittelija Adrian Woods keksi aina jonkin uuden mekaniikan jokaiseen Mystery Case Files -peliin. Olen julkaissut Samoojassa näistä sarjan alkupuolen osista arviot. Sarjan siirryttyä toisiin käsiin se on kuitenkin alkanut toistaa kaavamaista HOPA-mallia (Hidden Object Puzzle Adventure). Täytyy kuitenkin huomioida, että jo Woodsin aikana ajauduttiin kohti modernia HOPA-peliä, jossa seikkailupelimäiseen tarinaan ja tavaraluettelon käyttöön yhdistyvät etsimisnäkymät ja minipulmapelit. Woodsia voi jopa syyttää eriskummallisten lukkomekanismien tuomisesta genreen – alun perin kyllä tarinallisesti perustellusti, mutta myöhemmin toisten kehittäjien käsissä aivan älyttömille kierroksille lähteneenä kliseenä.
Tosiasia joka tapauksessa on, että hidden object -pelit ovat muodoltaan vakiintuneet. Toisaalta pelaaja tietää, mitä odottaa, mutta toisaalta häntä ei haasteta eikä yllätetä. Ehkä HOPA:sta voi puhua ylikypsänä genrenä. Yksittäisen pelisarjan sisällä tuntuu jopa korrektilta odottaa, että osat toistavat samaa kaavaa. En halua lyntätä 4Friends Gamesin/Friendly Fox Studiosin Dark City -sarjaa, vaan katsoa, millaista kehitystä sen pitkässä ketjussa kuitenkin tapahtuu. Sillä epäilemättä jotain tapahtuu.
Hätkähdyttävät muodonmuutokset
Dark City: Munichissa holmesmainen etsivähahmomme on siirtynyt Englannista Saksaan yhdessä hevosvaununkuljettajansa kanssa. Ilahduttavasti kuljettajalla on nyt nimi, Vince, ja hänelle rakentuu pelin edetessä jopa persoonallisuus etsivän aisaparina. Tällä kertaa etsivän apua pyytää Münchenin pormestari. Oktoberfestin onnistuminen on vaarassa, koska ihmissusi uhkaa esiintyjän henkeä ja pelottelee muutenkin ihmisiä.
Peli alkaa tarinan nykyhetkessä mutta jatkuu takautuvasti palatakseen taas nykyhetkeen. Etsivä on raportoimassa löydöksistään pormestarille, ja silloin pelaaja pääsee todistamaan, mitä on tapahtunut 24 tuntia aiemmin. Tämä on hieman erikoinen ajallinen ratkaisu, enkä ole varma sen tarpeellisuudesta. Se kuitenkin osoittaa tekijöiltä jonkinlaista kerronnallista kunnianhimoa tai ainakin kokeellisuutta. Se jakaa rikostutkimuksen itse asiassa kahteen osaan: realistiseen ja fantastiseen. Ensin etsivä olettaa, että ihmissuden takana on vain naamioitunut ihminen, mutta myöhemmin etsivä joutuu toteamaan, että tapauksen takana on sittenkin jotain aivan eriskummallista.
Dark City: Munich kertoo kimeereistä, ihmisen ja eläimen yhteensulautumista. Ihmissusi on heistä esimerkki, mutta pelissä esitellään useita erilaisia kimeereitä. Etsivä on suorastaan heidän ympäröimänsä ja heitä on "kaikissa ammattikunnissa". Etsivä tulee tietoiseksi tästä vähemmistöstä, joka pelkää paljastumistaan tavallisille ihmisille. Kimeerit siis näyttävät normaalisti tavallisilta ihmisiltä, mutta tahtoessaan he voivat muuttua puoli-eläimiksi. Joku tavis on kuitenkin päässyt jäljille heidän salaisuudestaan ja kimeereistä on tullut hänen pakkomielteensä. Tästä pakkomielteestä muodostuu pelin uhka, joka etsivän on eliminoitava.
Matkaileva ei-matkailupeli, synkeä ei-kauhupeli
Tunnelmaltaan Dark City: Munich on synkkä, mutta ei uhkaava tai ahdistava. Se ei siis ole kauhupeli, vaikka etsivä kuuhistelee täysikuun aikaan ja joutuu vierailemaan goottilaisessa linnassakin. Oleellista on, ettei kimeereitä esitetä minään hirviöinä. Heidän erikoislaatuisuutensa melkein typistyy pelkiksi luonteenpiirteiksi.
Grafiikka on kutakuinkin sarjan ykkösosan tasoa. Erilaiset tyylit vaihtelevat. Etsivän oma piirrustustaito pääsee Dark City: Munichissa oikeuksiinsa, kun hän luonnostelee muistivihkoonsa kuvituksia juonenkäänteistä. En aistinut olevani Münchenissä, sillä paikat olivat liian yleisiä. Ehkeivät tekijät mitään varsinaista matkailusarjaa olekaan halunneet tehdä; on vain valittu yksi aitohistoriallinen paikka – Lontoossa kellotorni ja Münchenissä Oktoberfestin torialue – ja muuten vältetään nähtävyyksien kiertäminen. Grafiikan voi kuitenkin sijoittaa helposti 1800-luvun Eurooppaan.
Musiikki on tosiaan hyvin ykkösosan kaltaista, jousivoittoista orkesterimusiikkia. Etsivän ja kuljettajan ääninäyttelijät ovat samat, samoin ennustajan. Muista en osaa sanoa, olivatko he kierrätettyjä. Ääniefekteihin en kiinnittänyt juuri mitään huomiota enkä osaa siksi niitä kommentoida. Se hieman harmittaa minua, sillä täytyihän niitä olla. Ehkä sitten sarjan seuraavan osan tullen olen skarpimpi.
Vaihtelevat ja helpot tehtävät
Pelillinen tuntumani on, että etsimisnäkymät varioivat paljon ja ne olivat tarinan perustelemia. Ne olivat kuitenkin suppeita, siis haettavia kohteita ei ollut paljon, ja ne olivat hyvin helppoja. Osa etsimisnäkymistä oli samalla pulmapelejä, esimerkiksi kysymyksen muodossa annettu tehtävä.
Minusta tekijät ovat panostaneet paljonkin erilaisiin minipulmapeleihin, mutta nekin olivat tavattoman helppoja. Eräänlainen Dark City: Munichin läpi kulkeva punainen lanka on moniosainen minipeli. Se on kimeereistä kertova ponnahduskirja, jossa pelaajan tehtävänä on raahata yksittäisiä kuvaelementtejä maisemaan. Kirjan antaa ensimmäisestä sarjan osasta tuttu ennustajanainen – hän on siirtynyt Saksaan ilmeisesti huvipuiston mukana –, ja olin siitä hyvin ilahtunut, koska ensimmäisessä osassa hän antaa absurdisti banaanin. Mahtaako ennustaja olla kestohahmo pelisarjassa etsivän ja kuljettajan ohella?
Kuten Dark City: Londonissa, etsivä kerää todisteita muistikirjaansa ja pelaajan tehtävänä on luokitella ne johtopäätösten tekemiseksi.
Tavaraluettelotehtävät pyörivät ennustettavasti lukkojen avaamisen ympärillä joko keinona päästä jonnekin tai avata jokin arkku tai laatikko. Osa tavaroista on "hajallaan" ja pitää koota käyttökelpoiseksi.
Käytin Dark City: Munichin läpipeluuseen nelisen tuntia eli hieman enemmän kuin ykkösosassa.
Loppuarvio
Dark City: Munich ilahdutti minua tarinallisista syistä. Kimeerit nostattivat suoranaisen eetoksen. Tuntui, että etsivä sai opetuksen suvaitsevaisuudesta ja että näennäisesti tavallisen takana voi olla jotain ihmeellistä, salaisuus, joka on parempi pitää omana tietonaan sen varjelemiseksi. Olen iloinen myös hevosvaununkuljettajan roolin kohottamisesta. Tämän tarinan käännettä hänen henkilöllisyyteensä liittyen en unohda. On mielenkiintoista nähdä, hyödynnetäänkö sitä sarjan tulevissa osissa. Tarinan pahis osoittautui pahikseksi, eikä pelaaja saa päättää hänen ilmiannostaan poliisille. Pahiksen toiminta oli tässä kakkososassa järkevämpää eli perustellumpaa kuin ykkösosassa.
Tarina eteni jouhevasti, ja koska kaikki tehtävät olivat niin helppoja, pelaaminen tuntui sujuvalta. Etsimisnäkymät, minipulmapelit ja tavaraluettelotehtävät ovat hyvässä tasapainossa, ja tekijät ovat onnistuneet niiden maisemoinnissa tarinaan.
Annan pelikokemukselleni Dark City: Munichista kokonaisarvosanaksi 67 pistettä sadasta.
Saatavuus
Dark City: Munich on saatavilla Windows- ja macOS-tietokoneille sekä Android-laitteille. Siitä on olemassa myös Collector's Edition lisämausteineen.